Peli ei vedä, haittaakse?

Hevosurheiluun kesäkuussa 2018 kirjoitettu kolumni

Pelivaihtojen laskun ovat havainneet tänä keväänä kaikki niitä analyyttisesti, tai edes puolitosissaan seuraavat. Arjen T-pelin vaihto on tippunut alle sadantuhannen rajan ja viikon pääpelien liikevaihdon merkitsevin – eli ensimmäinen numero on pienentynyt.

Peliyhtiö etsii pikapaikkoa arjen T-pelin vaikeuttamisella. Keskusteluissa on keskustelijalähtöisesti etsitty syitä, tai korjauskeinoja. Pelaajainformaatiota pitäisi lisätä. Tv – aikaa pitäisi saada takaisin. Hevosihmisiä on houkuteltu edelliseen viittaamalla pelitalkoisiin. Onko tekemisellä vaikutusta? Toki kaikella tekemisellä, tai tekemättä jättämisellä on vaikutusta, mutta mikään yksittäinen toimenpide ei estä yleistä, globaalia kehitystä, jossa digitalisaatio ja uuden sukupolven viihdetarjonta syrjäyttää vanhaa. Ja T5 kupongin täyttäminen auringonlaskun markkinassa kamppailevassa lähiön R-kioskissa on vanhaa. Tapahtumilla – mahdollisesti myös ravitapahtumilla on elämysmarkkinassa tilaa. Etänä – edes sähköisissä kanavissa tapahtuva pelaaminen ei ole kasvavaa tekemistä.

Raviurheilu ei ole ongelman kanssa yksin. Se on kuitenkin haasteellisemmassa tilanteessa, kuin moni muu urheilulaji, tai harrastusmuoto. Tämä johtuu erityisasemasta, jonka oman pelin kautta tuleva rahoitus on mahdollistanut. Osaisimmeko helposti vastata, jos hevosurheilua tuntematon kysyy, miksi raveissa on rahapalkinnot, mutta ratsastuskilpailuissa ei? Tai miksi ponilähdöissä on pienet rahapalkinnot, mutta Hippo-hiihdoissa alpakkalusikat? Kyllä meillä tähän vastaus on, mutta se pitää varautua taitavasti julkituomaan, jotta pärjäämme tulevissa yhteiskunnallisissa debateissa.

Veikkaus joutuu tekemään monia markkinoinnillisia ja liiketoiminnallisia kompromisseja toimiessaan yksinoikeusjärjestelmän oikeutuksen paineessa. Vastuullisuus kasvaa. Kaikkea pelaamista koskevaan tunnistautumiseen liittyviä aikatauluja on tehty ja julkaistu. Anonyymin rahan poistuminen pelimarkkinasta vähentää pelin kokonaismäärää merkittävästi. Peliyhtiö on jo varmasti tehnyt tarkkoja arvioita tuottojen pienenemisestä. Onko meillä edunsaajana jo tehty samansuuntaisia valmisteluja? Ei ainakaan julkisia. Ei kai me oleteta, että laskevassa pelimarkkinassa raviurheilun osuus tulee kasvamaan nykyisestä neljästä prosentista ylöspäin? Siinä poliittisessa rahanjaossa on samassa vaakahimmelissä mm kulttuuri, nuorisotyö, sosiaali -ja terveyspalveluita ja raviurheilu. Kabinetissa rahanjaossa voisi vielä pärjätä, mutta avoimessa viestinnässä ei.

Voisiko jo tänä kesänä käydä oikeasti ja ääneen julkista keskustelua kilpailutoiminnan strategiasta, joka integroituu laskevaan pelituottojen ennusteeseen esimerkiksi seuraavan viiden vuoden aikajanalla. Hallitsemattomasti tapahtuva pudotus ravistelee raviratayhtiöiden ja ammattimaisten valmennustoimintaa harjoittavien yrittäjien toiminnan edellytyksiä kohtuuttomasti, mutta oikein valmistautumalla muuttuva tilanne on helppo sietää. Rumasti yleistäen: Jos palkintokakkua pitää pienentää 20%, niin tasaisella leikkurilla kaikilla menee huonosti, tai oikein huonosti. Jos sama palkintojenpudotus toteutetaan ravipäivien ja lähtöjen määrää vähentämällä, niin taloudellinen vaste kilpailusuoritusta kohti säilyy ennallaan. Voi olla, että karsittujen listat palaavat paikoitellen takaisin, mutta kuluttajalle tämä näkyy lähtöjen urheilullisen tason kasvuna.

Valitettavasti mikään ei tällä hetkellä näytä tällaiselta tulevaisuuteen valmistautumiselta. Kasvatustoiminta laajenee määrällisesti jopa voimakkaammin, kuin laadullisesti. Tämä voi näyttää hienolta Hippoksen vuosikertomuksessa, mutta ei kasvatustoiminnan, eikä varsan hankinnan taloudellisessa mielekkyydessä yksittäisen hevosen keskimittaisen kilpauran pituisella aikavälillä tarkasteltuna.

Kilpailupäivien määrä kasvoi Magic Mondayn myötä tälle vuodelle ja ensi vuonna jopa mahdollisesti lisää. Lyhyissä tapahtumissa kilpailunjärjestäjän kulut yhtä lähtöä kohti on pidempää tapahtumaa suuremmat. Tämä lisäksi ohjaa kilpailujen painopistettä maakuntaradoille. Kesäradoilla on kuitenkin enemmän annettavaa uudelle yleisölle. Lisäksi kilpailunjärjestämisen ja pelituottojen ulkopuolisten tuottojen suhde on pienillä toimijoilla paljon isompia ratoja terveemmällä pohjalla.

Ikävistä uutisista on keljumpi puhua, kuin positiivisista asioista. Silti toivon, että joku laskisi Hippoksen hallitukselle auki, paljonko palkinnot olisivat laskeneet tänä vuonna, jos rahoitus tulisi vain hevospeleistä? Mitä palkinnoille tapahtuisi silloin, kun ATG siirtyy monikansallisille markkinoille ja siten Veikkausyhteistyön ulkopuolelle? Lisäksi esitän kysymyksen: Onko raviurheilun rahoituksellinen, vielä puhkeamaton kupla jopa suurempi, kuin yhdeksänkymmentäluvun lamaa edeltänyt? Ainakaan se ei ole puhjennut, joten asioille ehtii vielä tehdä jotakin.

Tuomitsemisen kulttuuri

Hevosurheilulehdelle huhtikuussa 2018 tehty kolumni

Naapurini ajaa kotikadullani kamalan kovaa. Samalla kadulla, tai ainakin sen läheisyydessä leikkii paljon lapsia. Minusta kaaharia pitäisi sakottaa tuntuvasti. Oikeastaan häneltä voisi ottaa kortin pois. Myös auton kotimaiset kilvet voisi ottaa pois. Ajakoon amerikanraudallaan jatkossa jenkkilässä. Pitäisikö minun vielä ryhtyä keräämään nimiä adressiin hänen ajo-oikeutensa eväämiseksi? Ainakin haluaisin, että kaikkien Haarikkakadulla ylinopeutta ajaneiden nimet julkaistaisiin kootusti yhtenä julkaisuna. Pääsisivät muutkin naapurit paheksumaan. Ryökäleet ajavat vielä tuunatuilla autoilla, kun itselläni on vain perhefarmari.

Kuulostiko koomiselta? Miksi me sitten itse haluamme nostaa oman sormen syyttävästi hevosten tunnistusgatessa? Rikkeitä on tehty, mahdollisesti rikoksiakin. Hippos hoiti alkuhapuilun jälkeen asian jämäkästi ja viranomaiset hoitavat lopun. Meidän hevosurheilun ystävien ei kannata purkaa omaa pahaa oloa tuomitsemiseen ja negatiivisuuden lietsomiseen. Valtiolla ja organisaatioilla on sitä varten omat järjestelmänsä.

Mitä me ajattelemme, kun luemme koiralehdestä, tai keskustelupalstoilta yksittäisen koiraharrastajan eläimen - harrastekaverinsa huonosta kohtelusta? Ainakin minulle tulee mieleen, että koirat on parempi pitää lemmikkinä, eikä kiusata tavoitteellisessa harrastustoiminnassa. Eläimien käyttäminen harrastustoiminnassa ei ole nykyisessä, eikä tulevaisuuden yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Tämän saman kysymyksen nosti esiin myös valmisteluvaiheessa oleva uusi eläinsuojelulaki. Synnytämmekö negatiivisia asioita esiin nostamalla ja samaa lajia harrastavia syyttämällä alan ulkopuolisille mielikuvia lajimme turmiollisuudesta ja sopimattomuudesta nykyajan yhteiskuntaan? Ainakin ilmeinen riski tästä on olemassa.

Haluammeko hyvää lajillemme? Uskon niin. Tämä laji on vain niin suuri, että koemme kaikki tunteet sen ympärillä vahvoina ja voimakkaina. Jos minulle rakkaassa lajissa joku tekee rötöksiä, häntä kuuluu tuomita ankarasti, jotta lajimme maine pelastuu. Minun kotikadulla kuuluu kaahailusta sakottaa kovemmin kuin naapurikunnassa. Inhimillistä. Se ei vain näytä hyvältä ulkopuolisin silmin. Julkisesti asioista kirjoittamalla ja keskustelemalla, me nostamme oman lajikritiikkimme näyteikkunalle. Tältä samalta näyteikkunalta lajin ulkopuoliset luovat mielikuvansa harrastuksemme laadusta ja houkuttelevuudesta.

Mikä minä olen tuomitsemaan ketään tuomitsemisesta? En mikään. Haluaisin kuitenkin nostaa esiin, että raviurheilua tarkastellaan nyt instituutiona monitasoisemmin kuin koskaan aiemmin. Raviurheilu on eläimien hyvinvointia, elämysteollisuutta, Veikkausvaroin tuettua toimintaa, työllisyyttä ja maaseudun rakennemuutoksen hallintaa. Meidän kaikkien lajia rakastavien kannatta ottaa huomioon monitasoiset vuorovaikutuspinnat. Lisäksi joudumme hyväksymään, että ulkopuoliselle tarkkailijalle asiat ovat juuri niin hyvin, tai huonosti kuin ne näyttävät olevan. Siksi on tärkeää, että me emme itse alleviivaa ja näytä kaikkia lajimme nurjia puolia. Naapurini auto on aika hieno. Taidan pestä omani. Kotikadullani ei ole sattunut tänä vuonna yhtään onnettomuutta.